Lähtevän ajatuksia Karstulan opistonmäeltä
Me kansanopistoissa työtä tekevät toistamme usein, lähes hokemana, että kansanopisto on erilainen oppilaitos. Hokemakin voi joskus olla totta, kansanopiston kohdalla on näin. Kansanopisto on ajassa kiinni, mutta se on säilyttänyt oman persoonallisuutensa. Tämä ei ole omani vaan parhaiden asiantuntijoiden eli opiskelijoiden mielipide, joka toistuu samankaltaisena vuosittain.
Kansanopiston ydin on ”opistokoti”, joka on muuta kuin internaatti, se on muuta kuin kotikutoisuus, kodinomaisuus, pienuus jne. Opistokoti on toisaalta työyhteisö, toisaalta opiston ja sen työntekijöiden erityinen vuorovaikutuksellinen suhde opiskelijoihin. Olen monesti kuullut, esimerkiksi vaikeista sosiaalisista – tai terveysongelmista kärsineen opiskelijan kohdalla kunnan sosiaalitoimen tai terveystoimen viranhaltijoiden toteavan: ”Näyttää kuitenkin siltä että opisto on tällä hetkellä paras paikka tälle opiskelijalle” ja kuullessani tämän ajattelen niitä pieniä resursseja, joilla me yritämme tästä opiskelijasta pitää huolta ja häntä tukea ja kasvattaa. Tiedän että se paras paikka tarkoittaa sitoutuneen henkilökunnan työpanosta ja opiskelijoista välittämistä.
Usein olen joutunut yllättymään siitä, miten opiskelijoiden arviot saamastaan koulutuksesta muuttuvat opetuksen alusta, sen päättymiseen ja sitten muutaman vuoden kuluttua koulutuksesta. Koulutusten alussa suositaan ja arvostetaan kovia tuloksia eli tutkintoja, numeroita, mitattavia saavutuksia. Koulutuksen lopussa laajempaa kansanopistosta saatua koulutus- ja sosiaalistumiskokonaisuutta. Sitten kun aikaa opistosta on kulunut muutamia vuosia esille nousevat elämänkokemuksen, oman ajattelun ja sosiaalisen verkottumisen laajentuminen. Eli opistovuoden anti on moninainen ja rikas.
Kansanopistossa me usein yliarvioimme muutoksen, joka tapahtuu lyhyellä ajalla, mutta aliarvioimme muutoksen, joka tapahtuu pidemmällä aikavälillä. Olen ollut lukemattomissa kansanopistokokouksissa, joissa OKMn, TEMin, OPHn, SKYn edustajat toteavat, että olemme historiallisen muutoksen edessä – nyt kaikki muuttuu – ja kuitenkin seuraava vuosi on ihan samanlainen kuin edellinenkin. Sen sijaan kun katsomme opistojamme 5-10 vuotta taaksepäin, niin muutos on ollut valtava.
Kun kohta entisenä rehtorina ajattelen omaa opistoaikaani, niin keskeisemmäksi ajatukseksi ja tunteeksi nousee kiitollisuus. Kiitollisuus siitä että olen saanut tehdä työtä melkein 39 vuotta upeassa työyhteisössä, erinomaisen henkilökunnan ja johtokunnan kanssa, mutta silti parasta ovat olleet opiskelijat, joilta olen oppinut paljon ja toivottavasti myös jotain antanut.
Säilyykö oma opistoni tulevina vuosikymmeninä, pysyykö kansanopistoliike elossa? ”Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen” sanoi entinen poliitikko. Yksityinen kansanopisto ja koko kansanopistoliike säilyy elossa, jos se pystyy edelleen jatkuvaan uudistumiseen, mutta samalla oman historiansa ja perinteensä muistaen, ei virran mukana mennen. Se pysyy hengissä, jos sillä on kiinteä yhteys omaan toiminta-alueeseensa ja sen ihmisiin, paikallisyhteisöön sekä aatetaustaansa.
Omalle melko pienelle kansanopistolleni toimiva motto on edelleen ”eletään kiusallamme” tai kuten eräs eläkkeelle jäänyt hallituksemme jäsen totesi jäähyväispuheessaan: ”Olen aina ihmetellyt tätä omaa opistoamme, me kohtaamme monta kertaa suuria ongelmia ja uhkia, mutta jotenkin me koko yhteisön voimin selviämme niistä ja sitten jatkamme taas pää pystyssä kohti seuraavia ongelmia.” Sama viisaus päteköön koko kansanopistokentässä edelleen.
Pekka Knuutti
Karstulan Evankelinen Opisto
emeritus rehtori (1.10.2021)